Hetkeni alusvaatemallina

Oma keho on metka juttu. Jännittävää on se, milloin siihen on täysin tyytyväinen. Mieli kertoo koko ajan, kuinka pitäisi olla sitä, tätä tai ainakin tuota. Milloin on sen aika, että voimme katsoa itseämme hyväksyen ja nauttia siitä mitä näemme? Olen tietoisesti harjoitellut tätä asiaa, mutta myönnän, että vieläkään ei ole täysin valmista.
Näin keski-iän  kynnyksellä tiedostan, että en tule enää saamaan sitä vartaloa, millaisen mielikuvan olen parikymppisenä luonut. Toisaalta, haluaisinko sitä myöskään enää? Tällä hetkellä moni muu asia on elämässäni paljon tärkeämpää, kuten perhe, terveys ja mielen onni. Nyt oli siis minun aikani hyvästellä tuo mielikuva ja aloittaa itsensä hyväksyminen juuri tällaisena kuin olen. Ja, kun kyseessä on minä, niin homma viedään täysillä ja suoraan maaliin. 😂 Eli, mitäpä sitä ihminen voi muuta tehdä tällaisessa prosessissa kuin ilmoittautua malliksi. Eikä miksi tahansa malliksi, vaan alusvaate- ja alastonkuvamalliksi.
Kyseessä on siis kuvaaja, joka kuvaa aivan mielettömän kauniita kuvia, aivan mielettömän kauniista naisista. Ja ne naiset ovat aivan tavallisia naisia. Kuvissa näkyy kaikenkokoisia ja näköisiä malleja. He hehkuvat ja ovat kauniita. Tämä kuvaaja, Lumoamon Henriikka etsi omiin mainoskuviinsa malleja ja minä ilmoittauduin heti, yhtään enempää miettimättä. Päätin, että tämän haluan kokea.

Kuvaukset

Nämä ensimmäiset kuvaukset olivat teemalla luonnonkukat. Jokainen kuvattava sai valita oman kukan. Minä valitsin lemmikin. Lemmikki on minun voimakukkani, joten ajattelin sen antavan turvaa minulle kuvauksissa. Kuvauksissa käytettiin omia alusvaatteita. Minä valitsin alusvaatteeni niin, että minulla oli niissä mahdollisimman turvallinen olo. Kuvauspäivänä minulla sattui olemaan kampaaja, joten hiukset olivat kuvauskunnossa. Meikin tein itse. Kuvauksiin olisi saanut mennä myös ilman meikkiä, jos se oli oma juttu. 
Kun lähdin ajamaan kotoa kohti studiota, kukkakimppu takapenkillä, hykertelin itsekseni naapureille moikkaillessani, että eivätpä tiedä mihin olen menossa. Tuli sellainen Täydelliset naiset olo, jossa jokaisella meistä naapurustossa on omat pikku salaisuutemme. 
Studion pihassa tapasin toisen kuvattavan. Siinä me kukkakimppuinemme, jännittyneinä tutustuimme toisiimme ja välillemme taisi syntyä jokin erityinen yhteys. Tämä ilta tulisi olemaan meille molemmille jotenkin erityinen ja me kaksi ventovierasta jakaisimme tämän hetken.
Studio oli pieni. Siellä oli kutsuva sänky, iso ikkuna ja paljon kaikkea ihanaa kuvausrekvisiittaa. Ja sitten siellä oli Henriikka, kuvaaja. Henriikan seurassa oli niin helppo olla. Sisään päästyämme, hän tokaisi: "No niin ja vaatteet pois!". Nauratti. Miksi tämä on niin vaikeaa? Miksi alusvaatteilla oleminen toisen edessä on muka niin vaikeaa? Mutta uskokaa tai älkää, niin 10:ssä sekunnissa vaivaantunut olo unohtui. Sillä aikaa, kun Henriikka valmisteli kuvauksia, niin me istuimme toisen kuvattavan kanssa siinä kutsuvalla sängyllä alusvaatteissamme ja jaoimme ajatuksiamme.
Sitten tuli minun hetkeni. Ensimmäisten kuvien aikana vedin vatsaa sisään, varoin hymyilemästä niin, että hampaat näkyvät tai, että kaksoisleuka pullistuu. Mutta jälleen tapahtui jotain, Yht'äkkiä huomaan painavani silmät kiinni ja nauttivani. Minua alkaa naurattamaan. Annan naurun pulputa. Kuvausystäväni huudahtelee taustalla: "Wau, sä näytät niin kauniilta." Tämä nostaa itsetuntoani kattoon ja annan palaa. Unohdan, että minulla on mahamakkara, koska sillä ei ole merkitystä. Koen, että olen kaunis juuri tällaisena. Olen ylpeä koko kehostani. Siitä kaikesta mitä se on käynyt läpi ja aina kuitenkin kannatellut minua. Mieleni, kehon sisällä jaksaa olla iloinen ja positiivinen. Kehoni on vahva ja muuntautumiskykyinen, joustava ja pääsääntöisesti terve. Miksi en siis kohtelisi sitä kuin palatsia tai linnaa, olisi siitä ylpeä ja onnellinen?
Näiden ajatusten kannattelemana kuvaukset loppuvat. Vaikka nämä kuvaukset eivät olleet normaalit Henriikan asiakaskuvaukset, jotka tehdään ajan kanssa, niin minulle ne olivat yksi elämäni voimauttavimmista kokemuksista. Ja haluan ehdottomasti kokea tuon uudestaan. Kuvia en ole vielä nähnyt ja odotankin niitä innolla. 
Kuvausten jälkeen usempikin ihminen sanoi, että "hitsi sä oot rohkea" ja "minäkin haluaisin, mutta en ikinä kehtaisi". Toivonkin jokaisen pohtivan, että miksi? Miksi oman kehon häpeä on niin suuri, että sitä ei voi näyttää muille? Millainen toivoisit sen olevan, että se kelpaisi? 
Kuva Lumoamo

Kommentit